Avain Sydämeen

24. Käsky

- Laura, lopeta, Winters huokaisi syvään ja yritti työntää naisen kädet pois hartioiltaan.

Winters ei pitänyt siitä, että nainen tuli hänen mökkiinsä, toi hänelle ruokaa, keitti hänelle teetä ja siivosi. Winters osasi kyllä pitää huolen itsestään, eikä hän tarvinnut naista huolehtimaan perusasioista.

Mutta Laura tuli pyytämättä mökkiin, hän yritti olla kuin Winters olisi ollut kuka tahansa mies.

Mutta Winters ei todellakaan ollut kuka tahansa, ei ainakaan kukaan normaali. Mutta Laura oli sinnikäs tapaus, hän yritti selvästi saada hänestä esiin jonkinlaisia tunteita. Tunteita, joita hän ei koskaan näyttänyt kenellekään.

- Minä voin hieroa sinun hartioitasi, Laura mutisi suloisella äänellään ja antoi käsiensä painautua syvemmälle miehen ihoon, - olet aina niin kireä.

Winters pyöräytti silmiään, hän huokaisi syvään itsekseen ja karisteli naisen kädet hartioiltaan.

- Laura, tämä on viimeinen kerta, kun minä varoitan sinua, Winters sanoi tyynesti, - jos tulet vielä kerran pyytämättä tänne niin en enää suojele sinua. Ymmärrätkö?

- Et julkea tehdä niin, Laura sanoi loukkaantuneena.

- Haluatko kokeilla onneasi? Winters kysyi ja kääntyi katsomaan naista, joka näytti pelästyneeltä, - vain kaksi sanaa ja olet vapaata riistaa muille miehille.

Lauran tummat silmät kapenivat kuin kissalla, hän tuhahti äänekkäästi ja käveli ovelle.

- Sinä olet hirviö! hän kiljaisi ennen kuin hän lähti paukauttaen oven tarpeettoman kovaa kiinni perässään.

Winters hymähti itsekseen, Lauran sanat eivät olleet mitään uutta hänelle. Hän oli hirviö, juuri sellainen, josta nähtiin painajaisia, josta kerrottiin kamalia tarinoita nuotiolla. Hän oli se jota lapset pelkäsivät, jota miehet metsästivät ja naiset kammoksuivat. Tai ainakin suurin osa naisista. Laura taas oli poikkeus, yksi pieni poikkeus.

Winters ei tiennyt mitä aatelinen näki hänessä, murhamiehessä. Laura oli ilmiselvästi kehitellyt jonkinlaisen romanttisen kuvan päässään hänestä, sellaisen kuvan jota oli vaikea rikkoa. Winters itse lietsoi tuota kuvaa suojelemalla naista joukkioltaan, mutta ei hän halunnut loukata naista. Winters ei todellakaan aikonut antaa miesten koskea Lauraan, vaikka tämä koettelikin käyttäytymisellään miehen hermoja, jotka olivat olleet kireinä jo tovin.

Winters hieroi otsaansa ja irvisti hieman. Hänen rauhallinen tyyssijansa oli muuttunut viikon sisällä kammottavaksi paikaksi. Hän ei voinut rauhoittua mökissään, kun hän tiesi, että jokin joukko tuli joka päivä lähemmäs ja lähemmäs häntä. Oli tuskastuttavaa odottaa uutisia, jotka voisivat olla ihan mitä tahansa. Ehkä armeija oli etsimässä heitä tai jotkut onnettomat olivat eksyneet. Mutta koskaan ei voinut olla varma minkälaisia tietoja tarkkailijat toivat.

Constantin ja Barnes eivät olleet vielä palanneet, Winters odotti heidän tulevan illalla takaisin, mutta hän ei toivonut liikoja. Siksi hän menikin makuulle sängylleen ja kurtisti kulmiaan haistaessaan miellyttävän raikkaan tuoksun nenässään. Winters kääntyi katsomaan viereensä ja näki toisen tyynyn päällä ruusun, hän virnisti itsekseen tajutessaan, kuinka hupsu nainen Laura olikaan. 

Luuliko hän, että ruusun tuoksu saisi hänet muuttamaan mielensä, että hän päästäisi naisen elämäänsä ja avaisi tälle sydämensä. Se oli turha luulo. Winters ei ollut koskaan ollut romantikko, eikä hän todellakaan aikonut muuttaa itseään. Vaikka häntä hieman liikuttikin Lauran huomionosoitukset.

Winters ummisti silmänsä kiinni, vaikka hän tiesi ettei saisi unta, ei ennen kuin hän tietäisi keitä metsässä oikein liikkui. Ruusun tuoksu sai hänet kuitenkin rentoutumaan, hän uppoutui omiin ajatuksiinsa, hän ajelehti hetkeksi kauas muistoihinsa, jotka hän luuli jo unohtaneensa.