Avain Sydämeen

29. Sokea rakkaus

Leon käveli raskain askelin pitkin metsää. Hän ei vaivautunut enää huutamaan Marien nimeä vaan hän yritti ottaa selvää jäljistä kuunnellen samalla metsästä kantautuvia ääniä. Mutta se oli turhaa. Hän ei kuullut muuta kuin lintujen ääniä ja aina välillä tuulen hiljaisen huminan, joka sai puiden lehdet lepattelemaan.

Leon pysähtyi, hän huokaisi syvään. Hän oli tavallaan huojentunut siitä, että Quin oli lähtenyt takaisin leiriin ja jättänyt Leonin yksin. Hän ei kestänyt nyt toisen ihmisen läsnäoloa, eikä hän olisi kyennyt puhumaan Quinin kanssa normaalisti tämän kertoman jälkeen.

Leon istahti hetkeksi pehmeän mättään päälle ja hautasi kätensä kämmeniinsä. Hänen sydämensä oli särkynyt jälleen kerran. Se oli pieninä palasina jossain hänen jalkojensa alla, odottaen, että hän jälleen kerran kokoaisi sen. Mutta Leon ei pystyisi siihen, ei tällä kertaa. Se olisi niin vaikeaa, niin hankalaa yrittää koota itseään kokoon ajatella, että kaikki muuttuu paremmaksi. Ei mikään voisi enää muuttua hyväksi. Aivan kuin koko pohja hänen elämältä olisi kadonnut noin vain, aivan yllättäen.

Niin oli käynyt jo kerran aikaisemminkin vuosia sitten. Leon muisti tuon kirotun päivän niin hyvin ihan kuin se olisi ollut vasta eilen. Hän muisti sateen tuoksun, sen kuinka puiden lehdistä tippui vesipisaroita maahan aiheuttaen ropisevan äänen.

Leon muisti kuinka hän oli harhaillut metsässä tuntikausia. Hän oli luullut, että muut olivat erehtyneet. Ei hän voinut olla kadonnut noin vain. Hänen piti löytyä. Ja niin hän löytyikin. Leonin eteen nousi muistikuva enkelistä joka makasi maassa. Vaaleat hiukset olivat sekaisin, kasvot siniset ja kylmettyneet. Leon kuuli päässään oman huutonsa, sen kuinka hän oli karjunut ja itkenyt. Hän oli yrittänyt ravistella häntä hereille yrittänyt kaikkensa, mutta turhaan. Ei kuollutta voinut herättää takaisin henkiin.

Kaikki väri pakeni Leonin kasvoilta, kun hän muisteli tuota kamalaa päivää, hän yritti pyyhkiä sen mielestään onnistumatta siinä kovinkaan hyvin.

Leon huokaisi syvään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Kaikki tuntui niin sekavalta, niin utuiselta ja kaukaiselta. Kestäisi hetken aikaa ennen kuin Leon pystyisi luottamaan taas Marieen. Ehkä hän ei halunnut edes luottaa tyttöön enää koskaan.

Leon laski kätensä syliinsä ja katsoi kaukaisuuteen, tuuli hyväili hänen kasvojaan ja leikki hetken aikaa hänen hiuksillaan.

He suutelivat intohimoisesti...Quinin sanat kaikuivat Leonin päässä saaden tämän tuskastumaan. Marien antama kuva itsestään oli kaikkea muuta kuin intohimoinen. Hänestä olisi voinut päätellä, ettei tyttö edes tiennyt kyseisen sanan merkitystä. Marie oli käyttäytynyt niin harkitusti, hän oli hiljainen ja vetäytyvä, hän istui mieluummin hiljaa itsekseen kuin oli kaikkien huomion keskipisteenä, hän oli melkeinpä ujo. Ja silti hän oli suudellut Jonesia intohimoisesti.

Leonin sydän jätti monta lyöntiä väliin, kun hän edes ajatteli Marieta ja Jonesia yhdessä, kietoutuneena toisiinsa. Se olisi niin väärin, väärin häntä kohtaan. Hän oli pelastanut tytön ja antanut tälle toisen mahdollisuuden hyvään elämään. Ja nyt tämä pelleili Jonesin kanssa joka ilmiselvästi oli loukannut jossain elämänvaiheessa tyttöä hyvin pahasti. Miksi muuten Marie olisi käyttäytynyt niin erikoisesti ja harkinnut jopa oman henkensä riistämistä. Se hetki oli todellakin raastellut Leonin sydäntä. Hän tiesi, että tyttö oli hyvin päättäväinen, mutta myös katkera. Se oli selvinnyt kaikista niistä lyhyistä keskusteluista joita Leon oli Marien kanssa käynyt. 

Tyttö oli kuin jämähtänyt suruun ja oletti ettei hänelle suotu onnellista elämää. Mutta se oli harhakuvitelma. Jokainen ihminen oli oman onnensa seppä. Mariella oli kaikki elämän avaimet käsissään. Hän voisi muuttaa kohtalonsa valitsemalla oikeat polut ja jättämällä menneisyytensä taakse. Marien täytyisi kääntää uusi sivu elämässään ja jättää kaikki vanha omaan arvoonsa. Hänen ei koskaan tarvitsisi unohtaa mistä hän oli tullut, mutta silti menneisyydessä eläminen ja sen jokapäiväinen vatvominen oli täysin turhaa.