Se tuntui niin todelliselta, siinä hän seisoi metsän keskellä ja katseli Christiania kaunis hymy kasvoillaan. Aurinko paistoi hänen selän takaa, saaden tytön hiukset hehkumaan.
Christian nousi kompuroiden ylös vuoteeltaan, hän katseli epäuskoisena hahmoa, joka pyrähti tyttömäisesti ympäri saaden tulipunaisen mekon helman liehumaan ilmassa.
– Marie! Christian huudahti onnessaan ja otti askeleen eteenpäin.
Silloin Marien hymy katosi, tyttö otti askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään.
– Anna anteeksi, minä tein väärin! Christian huusi, mutta turhaan, Marie kääntyi ja katosi.
Christian säpsähti hereille. Hän oli hiestä märkä, hiukset olivat liimautuneet otsaan kiinni ja sydän hakkasi rinnassa lujaa. Oli vielä pimeää, koko metsä näytti synkältä ja pelottavalta.
Christian kääntyi kyljelleen. Hän tunsi ahdistuksen puristavan rintaansa. Öisin kaikki oli kaksin verroin kamalempaa, silloin yksinäisyys ja väärät teot tuntuivat kurkussa asti. Omatunto soimasi jatkuvalla syötöllä pään sisällä virheistä joita oli tullut tehtyä. Se ei koskaan jättänyt rauhaan.
Christian huokaisi syvään, hän sulki silmänsä ja yritti saada unta, mutta se oli mahdotonta, sillä se kivi, jonka hän itse oli vierittänyt sydämensä päälle, ei koskaan lähtisi pois.
Aamu valkeni hitaasti, Christian ei ollut saanut unta painajaisen jälkeen. Hän oli vain maannut paikoillaan ja kironnut mielessään sen hetken, kun hän oli ensi kertaa nähnyt Marie Silverin. Tytöstä oli ollut vain pelkkää haittaa ja tuskaa. Mutta Christian katui melkein heti ajatuksiaan ja pyysi anteeksi mielessään sanojaan.
– Meidän pitää miettiä tarkoin minne lähdemme, Harrison sanoi ja heitti kartan miesten keskelle.
Christian haukotteli kovaäänisesti ja ummisti silmänsä hetkeksi.
– Niin...minä ajattelin, että jos pitäisimme pienen tauon, Jones totesi.
– Minkälaisen tauon? Harrison kysyi hieman kummissaan.
– Tämän päivän vain, olemme mielestäni ansainneet sen, Christian jatkoi väsyneenä ja nousi istumaan.
–Totta, jalkani ovat ihan muusina, Peterson totesi.
–Voimme kai miettiä minne päin lähdemme?
–Ajatus– ja rämpimistauko, Christian sanoi virnistäen.
Harrison otti kartan ja taittoi sen takaisin laukkuunsa.
–Sopii minulle, hän totesi ja paiskasi laukun syrjemmälle.
Christian heittäytyi makuulle ja sulki silmänsä, hän rakasti auringon valoa ja sen lämpöä, joka sai posket hehkumaan. Harrison ja Peterson lähtivät joelle siistiytymään, vähän ajan päästä Jones liittyi heidän seuraansa. Hän huomasi unohtavansa Marien tehdessään pieniä askareita. Hän haki puita ja sytytti nuotion, teki pienen aamupalan ja jutteli muiden kanssa. Mutta aina silloin, kun hän ei tehnyt mitään Marien kuva pompahti hänen ajatuksiinsa uudestaan ja uudestaan. Se raastoi hänen sydäntään.
Aika kului hitaasti, mutta varmasti. Auringon laskiessa Harrison katseli ympärilleen huolestuneen näköisenä ja katsoi sitten vakavana muita.
–Olen ihan varma, että viime yönä kuulin ääniä kylästä.
–Siis tuosta kylästä, joka on palanut maan tasalle, Christian huomautti.
Harrison nojautui ystäviään kohti ja sanoi vakavana:
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
