Avain Sydämeen

40. Herrasmies

Marie lähti kuin varkain mökistä ja juoksi kevein askelin polkua pitkin raikkaan tuulen tarttuessa hänen hiuksiinsa kiinni. Hän hymyili itsekseen nähdessään Wintersin, joka seisoi polun päässä kahden hevosen kanssa. Mies oli mietteissään, mutta kuullessaan vaimeat askeleet hän kääntyi katsomaan tulijaa.

– Jäitkö kiinni? Winters kysyi ja ojensi virnistäen mustan hevosen ohjakset Marielle.

– En, kapteeni nukkuu kuin tukki, Marie vastasi hymyillen, vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä hieman.

Marie ei olisi halunnut toimia Leonin selän takana, mutta ei hän voinut kertoa tälle, että Winters halusi viettää aikaa hänen kanssaan. Kapteeni ei olisi ymmärtänyt häntä ja sen vuoksi Marie olikin hiippaillut mökistä ulos ennen kuin Leon ehti herätä.

– Hevoset ovat niin kauniita olentoja, Marie kuiskasi painaen päänsä hevosen lämmintä kaulaa vasten silittäen sitä samalla.

Winters ei sanonut mitään, hän vain katseli melkein kuin lumoutuneena kuinka Marie silitti hevosta ja nauroi välillä heleästi, kun hevonen puski häntä kasvoihin.

Winters oli kiintynyt tyttöön jo aivan liikaa. Hän ei välttämättä pystyisi päästämään hänestä enää irti, vaikka Winters tiesikin, että olisi hyvin itsekästä vaatia Marieta jäämään metsän keskelle murhaajien joukkoon. Eikä Winters voisi koskaan riistää tytöltä tämän vapautta juuri sitä asiaa mikä sai hänen silmänsä loistamaan kuin tähdet.

– Mennäänkö? Winters kysyi kävellen Marien viereen.

Tyttö nyökkäsi ja kipusi rauhallisesti hevosensa selkään Wintersin tehdessä samoin. He ratsastivat rauhallisesti metsästä ulos. Marien eteen aukeni tasainen niitty jonka toisella puolella oli synkkä metsä.

– Täällä on rauhallista, Marie totesi ja siristeli hieman silmiään auringonpaisteessa.

– Niin on, en ole käynyt täällä pitkään aikaan, Winters totesi melkein alakuloisena.

Marie katsoi miestä tutkiva ilme kasvoillaan, hän ei tiennyt mitä ajatella Wintersistä. Tämä oli niin erilainen kuin silloin ennen. Mutta silti jokin pieni ele tai sana toi aina Royn Marien mieleen. Hän oli vielä siellä jossakin Wintersin sisällä odottaen pääsyä päästä takaisin vapauteen.

– Roy? Marie sanoi ääneen ja sai Wintersin hätkähtämään.

– Marie, älä käytä sitä nimeä, Winters sanoi anovasti tuntiessaan kuinka hänen oikea nimensä viilsi hänen sydäntään.

– Miksen? Marie kysyi ja suki hevosen harjaa sormillaan.

– Koska minä pyydän, Winters tuhahti ärtyneenä.

Hän ei pitänyt siitä, että hän joutui selostamaan miksi hän ei halunnut kuulla omaa nimeään. Hän ei ollut enää Roy, hän ei ollut enää se ihminen, hän oli nyt Winters. Ja se riitti hänelle.

– Sattuuko se? Marie kysyi varovasti ja sai Wintersin terävän katseen itseensä.

– Mikä? hän kysyi esittäen tyhmää.

– Kun sanon nimesi, oikean nimesi ääneen, Marie selvensi tietäen vallan mainiosti, että Winters ei halunnut puhua asiasta.

– Se saa muistot palaamaan, Winters kuiskasi ummistaen silmänsä hetkeksi kiinni.

Hän halusi vain unohtaa kaiken, hän halusi vain olla rauhassa edes hetken verran ja unohtaa. Mutta se oli liikaa pyydetty, hän ei koskaan unohtaisi oikeaa minäänsä, hän ei koskaan unohtaisi tekoja jotka hän oli tehnyt. Ja hän kärsi niiden vuoksi joka ikinen päivä, joka ikinen hetki.