– Minun mielestä meidän ei kannattaisi kulkea enää polkua pitkin, Marie huomautti ja katsoi miehiä jotka istuivat polun varrella pitäen taukoa.
Heidän kaikkien silmät kääntyivät tyttöä kohti ja Marie punastui hieman. Hänen itsevarmuutensa oli pikku hiljaa tehnyt paluutaan, mutta aina välillä hän tunsi olevansa kuin pikku tyttö raavaiden miesten keskellä.
– Pelottaako? Christian kysyi ivallisesti.
Marie ei sanonut mitään, Christian oli käyttäytynyt häntä kohtaan hyvin nuivasti sen jälkeen, kun hän oli palannut leiriin Leonin kanssa. Eikä Marie oikeastaan välittänyt miehen typerästä käytöksestä sillä hän ei enää tuntenut mitään tätä kohtaan tai ainakin niin hän halusi itselleen uskotella.
Mutta Marie halusi paikata välinsä Leonin kanssa. Hän olikin puhunut tälle pariin otteeseen näiden kolmen päivän aikana, kun he olivat kulkeneet tätä omituista polkua pitkin. Mutta he eivät olleet pystyneet puhumaan kahden kesken sillä heidän ympärillään oli aina joku muu joukkiosta.
– Marie on oikeassa, me tiedämme varsin hyvin, että tämä polku kuuluu Wintersille, Quin huomautti saaden kylmät väreet kulkemaan Marien selkää pitkin.
Marieta kuvotti ajatus, että Winters oli jossain lähellä ja tarkkaili heitä odottaen oikeaa hetkeä milloin hyökätä. Mutta muiden ilmeistä päätellen kukaan muu ei ajatellut niin kuin Marie.
– Mutta matka menee joutuisammin, kun käytämme polkua, Harrison sanoi.
Hän ei todellakaan halunnut rämpiä enää epätasaisessa metsässä jos kerran oli mahdollisuus käyttää polkua, joka oli suhteellisen tasainen.
– Mutta meidät on helppo huomata polulta, jos nyt.., Marie aloitti puheensa, mutta Christian keskeytti sen ärtyneenä.
– Hei, sinulla ei ole sanan valtaa tässä joukossa.
Marie katsoi miestä ensin yllättyneenä sitten hänen kasvoilleen nousi ivallinen hymy.
– Hah! Oletko unohtanut, että minulla on isäni päiväkirja? Marie huomautti.
– Oletko sinä unohtanut, että minä olen nähnyt sen kartan? Christian kysyi ja kohotti kulmaansa.
Marie risti kätensä rinnalleen ja naurahti.
– En, mutta vaikka tietäisitkin missä kätkö on, niin et tiedä sen tarkkaa sijaintia. Minä olen lukenut isäni jättämän vihjeen, Marie selitti ja sai Christianin hymyn hyytymään.
Leon katsoi muiden miesten kanssa sanallista tappelua jota Marie ja Jones kävivät keskenään. He riitelivät kuin vanha aviopari mikä sai Leonin ärtymään. Hän puri huultaan hermostuneena. Oli kulunut jo kolme päivää siitä, kun Marie oli eksynyt, mutta silti jokin oli muuttunut heidän välillään. Hieman parempaan suuntaan, ainakin niin Leon toivoi. Marie oli puhunut hänelle pariin otteeseen ja tyttö oli yrittänyt olla huoleton oma itsensä ja Leon oli tuntenut hetkellistä helpotusta. Kaikki se kireys ja varovaisuus oli kadonnut heidän väliltään.
Leon oli haudannut sotakirveensä hetkeksi ja hän oli päättänyt antaa Marielle vielä yhden mahdollisuuden. Hän oli myös ajatellut kertoa Marielle tunteistaan. Hän halusi olla tämän kanssa, hän halusi elää koko loppuelämänsä tytön kanssa ja mennä naimisiin. Jos vain Marie tahtoi sitä myös. Leon tiesi ettei voisi pakottaa tyttöä rakastamaan itseään. Mutta jos hän ei koskaan kertoisi tunteistaan niin hän ei voisi koskaan tietää tunsiko Marie mitään häntä kohtaan.
Leon hymyili itsekseen, kun hän ajatteli kuinka onnellisia heistä voisi tulla yhdessä. Hän hukuttaisi Marien lahjoihin, hienoihin mekkoihin ja koruihin.
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
