Avain Sydämeen

39. Tilanteen herra

Oli yö. Synkkä ja kylmä yö. Christian oli kietonut ohuen takkinsa ympärilleen ja värjötteli nuotion läheisyydessä Thomasin ja Petersonin kanssa. He kaikki tuijottivat liekkejä jotka tanssivat kirpeän tuulen tahdissa. Kukaan ei sanonut sanaakaan, nuotion ylle oli laskeutunut painostava hiljaisuus jota kukaan ei halunnut tai pystynyt rikkomaan.

He kaikki olivat uupuneita ja väsyneitä melkeinpä turtuneita. He olivat kävelleet monta päivää lepäämättä kunnolla eikä heillä ollut enää kovinkaan paljon ruokaa jäljellä. He olivat pelänneet, että Winters yrittäisi etsiä heitä, eikä kukaan heistä halunnut kokea samaa kohtalon kuin Harrison ja Quin.

Jones huokaisi itsekseen, hän ei voinut olla miettimättä Marieta. Tyttö oli joka hetki miehen ajatuksissa jotka saivat aina tuskaisen suunnan, kun Jones ajatteli kaikkea sitä mitä tyttö tälläkin hetkellä koki. Toisaalta Christian toivoi, että Marie olisi päässyt parempaan paikkaan. Se olisi ollut paljon inhimillisempi vaihtoehto kuin se, että tyttö olisi vuosia Wintersin vankina.

Mutta Christian aavisti, että tyttö ei ollut kuollut. Hän olisi tuntenut sen sydämessään, hän olisi aistinut sen jotenkin.

– Tiedätkö, että jos tuijotat tarpeeksi kauan liekkejä niin vapauttaa tulidemonin? Thomas kuiskasi ja naurahti, kun Jones hätkähti todellisuuteen.

– Mitä? hän kysyi väsyneenä ja haroi tummia hiuksiaan.

Thomas sanoi jotain, mutta Christian suodatti miehen sanat korviensa lävitse. Hän ei jaksanut kuunnella, hän ei jaksanut miettiä. Hän halusi vain olla ja käpertyä jonnekin pimeään koloon kuolemaan.

Edes kätkö ei saanut Jonesia piristymään, hän tiesi, että parin päivän sisällä he olisivat perillä, mutta silti hän ei tuntenut iloa. Miksi? Ehkä siksi, että hänellä ei ollut ketään jonka kanssa jakaa rikkaudet. Hänellä ei ollut sitä ainoaa ihmistä rinnallaan jonka hän halusi itselleen.

Marie oli poissa, hän oli jossain kaukana Jonesin tavoittamattomissa eikä hän voinut tehdä asialle mitään. Hän ei voisi pelastaa tyttöä, hän ei välttämättä pääsisi edes hänen lähelleen kuolematta ensin itse. Olisi siis turha edes yrittää löytää häntä.

– Mikä hänessä on niin ihmeellistä? Thomas kysyi ja sai Christianin terävän katseen itseensä.

– Kenessä? hän kysyi hämillään.

– Siinä tytössä, Thomas tuhahti.

Jones säpsähti, puhuiko Thomas Mariesta?

– Mitä sinä tarkoitat? Christian kysyi selvästi ärtyneellä äänellä.

Hän tiesi, että Thomas ei liiemmin välittänyt Mariesta ja jos mies nyt alkaisi solvaamaan tyttöä niin Jones ei välttämättä pystyisi hillitsemään itseään. Hän voisi helposti purkaa kaiken tuskansa Thomasiin ja hakata tämän kiven koloon.

– En ymmärrä vain teitä, sinua ja kapteenia, Thomas selitti, – olen tuntenut hänet koko ikäni, enkä ole koskaan ennen nähnyt yhdenkään ihmisen vaikuttavan niin paljon häneen kuin sen tytön. Hän ei ole edes mitenkään ihmeellinen. Olen nähnyt kauniimpiakin, viisaampiakin ja.., Thomas jatkoi, mutta Jones keskeytti tämän nopeasti.

– Et silti varmaan koskaan ole rakastunut.

Thomas virnisti pudistellen samalla päätään. Hän ei ollut niin idiootti, että hän rakastuisi kehenkään. Hän oli luvannut itselleen jo kauan sitten, että hän ei aikoisi koskaan menettää sydäntään kenellekään. Thomas muisti aivan liian hyvin kuinka hänen isänsä oli kärsinyt rakkauden vuoksi, se oli vain tuskaa ei mitään muuta. Rakkaus oli tarkoitettu hölmöille ja köyhille joilla ei ollut mitään muuta huvia kuin tunteilla.

– En, Thomas sanoi ylpeänä, – enkä koskaan halua rakastua. Rakkaus ei ole muuta kuin heikkoutta.

Jones olisi voinut läimäistä miestä poskelle, mutta hän ei tehnyt niin. Thomasin sanoissa oli vinha perä. Rakkaus oli heikkoutta. Se sai vahvimmankin ihmisen polvistumaan. Rakkaus sai ihmiset käyttäytymään täysin eri tavalla ja ehkä typerästikin. Marie itse oli osoittanut sen lähtemällä kapteenin perään ja Jones itse oli lähtenyt tytön perään oman henkensä uhalla. Rakkaus teki ihmiset uhkarohkeiksi ja se sai heidät muuttumaan haavoittuvaisiksi.

– Ei se hölmöys ole pahinta, Jones huokaisi, – vaan se tunne, kun menetät rakkauden.

Peterson katsoi myötätuntoisena ystäväänsä. Hänen huuliltaan meinasi karata pari viisasta sanaa, mutta hän ei halunnut kääntää veistä Jonesin sydämessä. Jos tämä vain olisi uskonut aikoinaan ystäviään niin Marie olisi tälläkin hetkellä miehen käsivarsilla. Mutta turha sitä oli vanhoja jossitella, tehty mikä tehty ja juuri sen vuoksi Peterson katsoikin paremmaksi pysyä vaiti.

Thomas sen sijaan katseli Jonesia virne kasvoillaan ja hän nojautui lähemmäksi miestä.

– Mitä jos kertoisin sinulle, että tietäisin ehkä keinon miten saisit sen tytön takaisin? Thomas sanoi hiljaisella äänellä saaden Christianin hätkähtämään voimakkaasti.

Jones katsoi miestä tarkkaavaisena ja pudisti sitten päätään.

– En uskoisi sinua, Jones vastasi.

Thomas oli juuri sellainen kiero mies, joka käänsi selkänsä ystävilleen. Hän oli tuntenut kapteenin varmasti jo vuosia ja siinä mies nyt istui rikollisen kanssa ja jutusteli aivan kuin he olisivat aina olleet hyviäkin tuttuja.

– Kannattaisi uskoa, sillä minä ja kapteeni olemme ainoita jotka tiedämme minkä vuoksi etsimme kätköä, Thomas selitti ja sai Jonesin kohottamaan kulmiaan.

– Me kaikki tiedämme minkä vuoksi etsitte kätköä, koska kapteeni on veloissa, Christian tuhahti päivänselvälle asialle.

Thomas naurahti, hän naurahti melkein ivallisesti ja sai Petersoninkin katseen itseensä.

– Et kai oikeasti niellyt Leonin syöttiä, Thomas virnuili.

– Oliko se vale? Peterson kysyi hämmentyneenä.

– Oikea emävale, Thomas nyökkäsi tyytyväisenä ollessaan tällä kertaa tilanteen herra.

Christian katsoi miestä mietteliäänä. Jos tämä oli tosissaan, niin miehen tiedoista voisi olla hyötyä, mutta vain jos Marie oli elossa ja pääsisi pakoon Wintersiä. Muuten tiedot olisivat yhtä tyhjän kanssa eikä niillä tekisi mitään.

– Mutta miksi muuten kapteeni haluaisi löytää kätkön? Peterson kysyi.

– Minä kerron miksi, jos vain sovimme ensin miten jaamme kätkön sisällön, Thomas sanoi virnistäen saaden Jonesin nyökkäämään.

Hän antaisi, vaikka koko kätkön Thomasille, jos hän vain saisi Marien takaisin.

[Kirjailijan kommentti:] Hello! Tämä luku luku oli tällainen täyteluku ja todella lyhyt sellainen. Ja toivon, että tässä ei ollut virheitä tai osia ei puutu sillä kirjoitusohjelmani sekoili ja en ehtinyt nyt kunnolla tarkistamaan tätä lukua.

Mutta mitä luulette, että Leon salaa? Minkä vuoksi hän oikeasti etsii kätköä?

Seuraava luku tulee jossain vaiheessa, en osaa sanoa vielä milloin, mutta lupaan, että se on pitempi kuin tämä luku :)

Charlotte