Avain Sydämeen

26. Kohtaaminen

Marie heräsi aamulla omituinen tunne rinnassaan. Hän oli nähnyt yöllä kamalaa painajaista, samaa painajaista isänsä kuolemasta, jonka hän oli nähnyt monta kertaa ennenkin. Mutta nyt uni oli muuttunut hieman. Kaiken sen tuskan keskellä Marie oli tuntenut jonkun läsnäolon vierellään. Hän oli kuullut jonkun sanovan jotain ja koskevan hänen hiuksiinsa. Mutta Marie ei ollut varma oliko se ollut unta vai ei. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken ja luullut, että joku rauhoitteli häntä, sillä ei kai kukaan olisi tullut hänen telttaansa keskellä yötä.

Marie puisti päätään karistaen unen mielestään, hän vaihtoi yöpukunsa mekkoon ja ryömi ulos teltastaan vain kohdatakseen Quinin ja Christianin, jotka olivat nuotiolla.

Marie kirosi mielessään, mikä hinku muilla miehillä oli aina joelle? Aivan, kuin he likaantuisivat yhden päivän rämpimisen jälkeen niin paljon, että heidän piti päästä pesulle. He olivat pahempia hienohelmoja, kuin naiset. Marie tuhahti mielessään.

– Huomenta prinsessa, Christian sanoi virnistäen.

– Huomenta, Marie vastasi hiljaisella äänellä.

– Haluatko syötävää? Quin kysyi.

– Ei..., Marie aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken nähtyään Quinin ilmeen, – kyllä kiitos.

– Noin on parempi, Quin naurahti ja ojensi Marielle puisen lautasen, jossa oli ihanan tuoksuista kalaa.

– Mistä sinä kalaa sait? Marie kysyi hieman hämmentyneenä.

– Joesta, Quin sanoi ja pyöräytti silmiään liioitellusti.

– Mutta miten? Marie kysyi.

Hän tiesi, että kalastaminen ilman siihen sopivia tarvikkeita oli hyvin vaativaa puuhaa.

– Minulla on niksini, ei se helppoa ollut, mutta kyllä näillä nälkä lähtee, Quin sanoi hymyillen ja paistoi innokkaan näköisenä loppuja kaloja.

Marie istahti kiitollisena lähelle nuotiota, hän ei välittänyt Christianista, joka käveli tietävä hymy kasvoillaan pois nuotiolta. Marie kurtisti hieman kulmiaan ja jatkoi tuttavallista jutusteluaan Quinin kanssa. He pystyivät puhumaan kaikenlaisista asioista. Marie tunsi hetkellistä helpotusta saadessaan jutella rauhallisesti toisen ihmisen kanssa, kaikesta muusta kuin tästä tilanteesta, joka ahdisti häntä hyvinkin paljon.

– Kiitos Quin, en ole koskaan ennen maistanut näin hyvää kalaa, jos ei oteta lukuun isäni laittamaa kalaruokaa, Marie kiitti ja hymyili miehelle.

– Ole hyvä, on hienoa nähdä että sinä syöt suullasi, etkä vain silmilläsi, Quin sanoi saaden Marien naurahtamaan, – oliko isäsi hyväkin kokki?

– Hyvä? Marie kohotti kulmaansa, – hän oli loistava.

– Ei uskoisi, Quin totesi.

– Miksi ei? Marie kysyi vakavana.

Quinin poskille nousi hento puna, kun hän tajusi puhuneensa ohi suunsa.

– Anteeksi, en tarkoittanut, mutta en ole koskaan kuullut, että...

– Murhamies voisi laittaa ruokaa? Marie lopetti Quinin lauseen.

– Niin, Quin nyökkäsi selvästi nolostuneena.

– Älä pahastu Quin. Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat, Marie sanoi ja hymyili hieman.

Hän tiesi kyllä, että monien ihmisten oli vaikea uskoa, että John Silver oli ollut vain ihminen. Hän oli ollut lihaa ja verta, ihan kuin kuka tahansa. Hän oli rakastanut perhettään, leikkinyt Marien kanssa. Hän oli ollut aviomies ja isä, aivan kuin normaali mies. Mutta ei hän ollut koskaan ollut normaali. Eikä Marie syyttänyt isäänsä. Hän tiesi, että jokainen valitsi oman polkunsa, hänen isänsä oli valinnut huonosti. Mutta sitä ei voinut enää muuttaa.