Avain Sydämeen

23. Silmä silmästä, hammas hampaasta

- Tämä on maailman tylsin homma, Barnes mumisi hiljaa ja painautui mahalleen sammaleiden keskelle.

- Tylsää tai ei, se on tehtävä, capish?  Constantin huomautti ja otti kaukoputken avukseen nähdäkseen paremmin leiriin, joka oli kaukana pienen mäen alla.

Barnes pyöräytti silmiään. Constantin tiesi vallanmainiosti, ettei hän ymmärtänyt italiaa, jota tämä aina tahallaan lisäsi lauseisiinsa aivan, kuin saadakseen jonkinlaisen yliotteen muista.

- Mutta emme ole saaneet heistä mitään selville, Barnes huomautti tuskaisena.

- Kärsivällisyys on hyve, Constantin mutisi hiljaa, häntä alkoi pikku hiljaa ärsyttämään nuorukaisen kitinä.

He olivat tarkkailleet koko aamun joukkoa, joka oli leiriytynyt metsän keskelle. Vain kolme miestä oli herännyt, juuri ne jotka nukkuivat nuotion vieressä.

Kauempana oli neljä telttaa, joissa nukkui muut joukon jäsenet. Constantin haukotteli itsekseen, hän oli hieman väsynyt rämpimisestä. Hevosilla pääsi vain polun loppuun asti, mutta sen jälkeen hän ja Barnes olivat joutuneet kävelemään kauan. Hyvin kauan. He olivat olettaneet, että joukko olisi jo ollut lähempänä polkua, mutta ilmeisesti he olivat laiskoja kävelemään.

Constantin hymähti mielessään, teoria siitä, että joukko oli armeijan miehiä ei voisi pitää paikkaansa. Minkään armeijan miehet tuskin olivat hitaita ja noin raihnaisen näköisiä.

Constantin tunsi väsymyksen painavan silmäluomiaan alas, mutta hän pakotti itsensä pysymään hereillä. Hän saisi kyllä nukkua tarpeeksi palattuaan takaisin piilopaikkaan ja kerrottuaan uutiset Wintersille, mutta ensin hänen piti saada jonkinlaisia tietoja.

Kului hetki, sitten toinenkin. Constantin luopui jo melkein toivosta, kunnes yhden teltan kangas siirtyi hetkeksi sivuun ja esiin tuli mies, tutun näköinen mies.

Mies oli pitkä, hyvin raamikkaan näköinen, tummat ruskeat hiukset olivat kasvaneet kurittomasti, mies käveli ryhdikkäästi, aivan kuin sotilas.

Constantinin sydän muljahti, hänen mieleensä nousi nopeasti, kuin tyhjästä nuo muistikuvat, jonka hän oli yrittänyt unohtaa. Hän ummisti silmänsä ja näki kaiken edessään. Kuinka hän oli anellut armoa ja nöyrtynyt tuon miehen edessä. Hän näki hirttolavan, köyden, jonka päässä roikkui eloton ruumis huppu päässä. Se huojui hetken aikaa, kunnes se otettiin alas, mutta jo hetken päästä se roikkui torilla ihmisten pilkattavana, ilman huppua. Kaulassa oli puinen kyltti: varas.

Constantin laski hetkeksi kaukoputken alas, hän veti syvään henkeä ja nosti sen sitten uudestaan silmälleen. Hän tarkkaili miehen kasvoja, tälle oli kasvanut parta, mutta se ei silti peittänyt tuttuja piirteitä, jotka Constantin erotti. Mies oli komeahko, hänellä oli vahvat kasvonpiirteet ja Constantin tiesi näkemättäkin, että miehellä oli siniset silmät. Samat siniset silmät jotka olivat katsoneet häntä jäätävästi, kun hän oli yrittänyt pelastaa veljensä.

- Capitano Leon Stowe, il mio giorno fortunato, Constantin kuiskasi saaden Barnesin hätkähtämään.

- Kai sinä tiedät, etten ole näiden kahden päivän aikana oppinut italiaa, Barnes sanoi turhautuneena.

Constantin virnisti hieman, aina joskus hän huomaamattaan puhui äidinkielellään, ei hänen ollut tarkoitus olla epäkohtelias, se oli vain tapa, josta hän ei halunnut päästä eroon.

- Tuo mies, joka tuli teltasta on kapteeni Leon Stowe.

- Onko hän armeijan kapteeni? Barnes kysyi kummissaan.

- Oletko elänyt tynnyrissä? Constantin kysyi halveksivasti ja mulkaisi nuorukaista kulmiensa alta.

Barnes katsoi miestä häkeltyneenä, hänen poskensa punehtuivat hieman. Hän käänsi nopeasti katseensa takaisin leiriin, jota he olivat tarkkailleet jo jonkin aikaa. Barnes ei tuntenut yhtäkään noista ihmisistä, miten hän olisikaan tuntenut. Hän oli elänyt koko elämänsä maaseudulla rauhassa, pois kaupungin vilskeestä. Ei hän olisi tuntenut aatelisia, tuskin edes kuninkaallisia. Kaikki ihmiset näyttivät hänen silmissään samoilta ja ehkä hän olikin huono valinta tähän tehtävään.