Avain Sydämeen

27. Eksynyt

Christian muisti selvästi ensimmäisen suudelmansa Marien kanssa. Siitä oli jo vuosia, mutta hän ei voisi koskaan unohtaa sitä. He olivat kulkeneet käsi kädessä satamaa pitkin katsellen aina välillä toisiaan kuin salaa. Sitten he olivat istahtaneet vanhalle laiturille. 

Marie oli ollut niin kaunis yksinkertaisessa sinisessä mekossa, hänen hiuksensa olivat liehuneet vapaina tuulen mukana ja hänen kasvonsa olivat hehkuneet laskevan auringon valossa.

Christian oli painautunut lähemmäksi tyttöä, hän oli kiertänyt kätensä tämän vyötärölle ja vetänyt tytön lähemmäksi. Marie oli hätkähtänyt tilannetta, mutta ei hän ollut tehnyt elettäkään perääntyäkseen. Silloin Christian oli nojautunut tyttöä kohti ja suudellut tätä. Se suudelma oli ollut niin täydellinen. Niin viaton ja hento. Vaikka Christian oli suudellut monia naisia elämänsä aikana, ei hän koskaan voisi unohtaa aidon rakkauden suudelmaa. Se oli jotain sellaista ettei sitä voinut edes kuvailla. Se oli kuin taikaa.

Ja nyt Christian sai jälleen kokea tuon tunteen, hän oli niin kauan odottanut saavansa Marien jälleen käsivarsilleen. Ja nyt tyttö oli siinä, hänen sylissään. Christian suuteli Marieta kymmeniä jos ei satoja kertoja. Hän kietoi kätensä tiukemmin tytön vartalon ympärille, he olivat niin lähekkäin, kuin kaksi ihmistä vain pystyi olemaan. Marie tunsi Christianin lihaksikkaan rintakehän itseään vasten, hän muisti tarkalleen miltä se oli tuntunut silloin kun...niin silloin...Marie sulki mielensä. Hän ei halunnut muistella sitä kammottavaa päivää, hän ei halunnut pilata tätä hetkeä, joka tuntui niin oikealta, mutta silti niin väärältä. 

Hänen takaraivossaan tuntui jyskyttävä tunne, että hän unohti jotain tärkeää, että oli joku toinen...joku josta hän välitti enemmän, joku jota Marie rakasti. Mutta se tunne tuntui niin heikolta, se ajatus oli niin kaukana ettei Marie kyennyt saamaan otetta siitä. Siksi hän ei välittänyt mistään muusta, kuin siitä tosiasiasta, että hän suuteli Christiania.

Heidän huulensa liikkuivat samaan tahtiin toisiaan vasten, aivan kuin ne eivät olisi koskaan olleetkaan erossa toisistaan. Ilma heidän välillään muuttui lämpimästä kuumaksi saaden heidän hengityksensä muuttumaan raskaaksi.

Marie nosti kätensä Christianin niskaan, hän antoi sormiensa hyväillä miehen pehmeitä hiuksia jotka tuntuivat, kuin untuvalta hänen kätensä alla. Marie ummisti silmänsä kiinni ja huokaisi syvään, kun Christian painoi suudelman hänen kaulalleen. Se tuntui niin hyvälle, Christianin suudelmat olivat, kuin polttava tunne, joka viipyili iholla kauan. Se sai Marien sekaisin. 

Hän muisti kuinka rakastunut hän oli ollut, hän muisti kuinka hän olisi tehnyt mitä vain Christianin vuoksi. Ja nyt mies oli siinä, ilmielävänä, kaikessa komeudessaan. Mutta silti, jotakin puuttui, jotakin hyvin tärkeää. Marie välitti miehestä edelleen, ei hän koskaan voisi olla välittämättä. Christian oli hänen ensirakkaus, hänellä olisi aina pieni paikka Marien sydämessä. Mutta Marie ei enää rakastanut miestä, ei. Hän ei tuntenut mitään vahvaa, ei mitään sellaista, että hän olisi heittäytynyt hetkeen ja antautunut tälle.

Christian hellitti otettaan tytöstä, hän painoi otsansa tämän otsaa vasten. He molemmat hengittivät hyvin raskaasti ja olivat vain hiljaa. Marie sulki silmänsä, ihan pienen hetken ajan hän toivoi, että Christian olisi ollut Leon. Että kun hän avaisi silmänsä, hän näkisi siniset silmät ja Leonin kasvot edessään. Mutta hän tiesi sen olevan toiveajattelua. Leon inhosi häntä, vihasi. Ei hän halunnut olla missään tekemisissä Marien kanssa.

Marie antoi käsiensä valua miehen rintakehää vasten työntäen tämän hellästi kauemmaksi.

– Olen pahoillani Christian, mutta en voi tehdä tätä...en voi, Marie kuiskasi.

Christianin silmät laajenivat hämmennyksestä, hän tarttui tytön kädestä kiinni ja piteli tätä aloillaan.

– Marie minä rakastan sinua, hän sanoi melkein anellen.