Avain Sydämeen

9. Sieppaus

Marie heräsi uuteen aamun päätään hieroen. Hän makasi hetken aikaa silmät auki ja tuijotti teltan vihreää kangasta. Mikä kumma sai ihmisen juomaan sellaista myrkkyä? Marie ajatteli itsekseen. Hänen päätään kivisti ja mahassa oli huono olo. Hän ei ollut jaksanut edes vaihtaa yöpukuaan, vaan hänen päällään oli sama mekko, joka hänellä oli ollut myös iltanuotiolla.

Marie nousi istumaan ja mietti hetken aikaa edellispäivien tapahtumia. He olivat ratsastaneet niin kauan, kuin tie oli pysynyt hyvänä, mutta lopulta sekin oli kasvanut umpeen. He olivat joutuneet päästämään hevoset menemään ja jatkaneet matkaa jalkaisin. Heiltä oli mennyt kaksi päivää löytää laakso, jossa he nyt yöpyivät. Edellisiltana Quin ja Thomas olivat kinastelleet keskenään, eikä kapteenikaan ollut hyvällä tuulella. Hän oli käyttäytynyt hyvin omituisesti Marien kertoman tarinan jälkeen. Mies oli tuskin sanonut sanaakaan tytölle näiden päivien aikana. Kun tunnelma oli huonontunut entisestään, oli Quin ottanut esiin pari viinapulloa, josta oli riemu ratkennut. Marie oli tehnyt sinun kaupat miesten kanssa, ei hän muutenkaan ollut tottunut teitittelemään muita ihmisiä.

Leon oli tanssittanut Marieta vedonlyönnin seurauksena, jossa Quin oli väittänyt kapteenin olevan huono tanssija. Oli ollut helppo osata tanssia miehen kanssa, joka osasi kaikki tanssikuviot. Marie tunsi vieläkin Leonin ryhdikkään tanssiotteen vyötäröllään. Ja tämän katse! Voi, kuinka veri olikaan kiehahtanut Marien suonissa, kun hän oli katsonut miehen sinisiin silmiin.

Marie hymyili itsekseen ja ryömi teltasta ulos. Hän haukotteli äänekkäästi ja nousi ylös kismitellen.

–Hyvää huomenta! Marie huudahti Quinille ja Thomasille, jotka kärvistelivät hiiltyneen nuotion edessä.

–Pitääkö sinun huutaa? Thomas kysyi mongertaen.

–Ei minun pidä, vaan täytyy. Oma vikannehan tuo on, kun joitte kuin pesusienet.

–Turhaan sinä meitä moitit, kyllä se viina sinullekin näytti kelpaavan, Quin huomautti.

–Kelpasihan se, mutta minä tiedän rajani, Marie huomautti nokkelasti. 

–Mitä te oikein mekkaloitte? Leonin karhea ääni kuului Marien takaa. 

Marie katsoi tulijaa ja hämmästyi Leonin tervettä olemusta. Tämä näytti virkeältä ja hyvinvoivalta, toisin kuin Quin ja Thomas.

–Pojat ovat hiukan huonovointisia, Marie selitti ja käänsi katseensa takaisin nuotiolle.

–Sen kyllä huomaa, Leon sanoi ja käveli Marien viereen.

Hän katseli hetken aikaa tytön nuhjuista ulkomuotoa, hänen hiukset olivat sekaisin, mekko aivan rutussa ja silmät uniset. Mutta silti Leonin kasvoille nousi pieni hymynpoikanen. Marie näytti suloiselta, aivan kuin lapselta, joka oli herätetty kauniista unestaan ja retuutettu ulos raittiiseen ilmaan.

Marie huomasi miehen tutkivan katseen ja kysyi nopeasti: 

–Mikä on suunnitelmamme? 

–Ajattelin juuri kysyä sinulta samaa, Leon vastasi ja katsoi edelleen tyttöä.

Marien huulet vetäytyivät pelkäksi viivaksi. Hän käänsi katseensa hetkeksi muualle ja yritti miettiä mitä sanoisi.

–Minä en tiedä...tai siis en muista mistä suunnasta tulimme tänne isäni kanssa. Tämä koko paikka on niin erinäköinen. Jos täällä olisi ihmisiä, niin voisin kysyä heiltä neuvoa, he muistaisivat varmasti minut ja isän. 

–Kyllä me löydämme oikean tien, Leon sanoi optimistisesti, – katsotaan karttaa ja mietitään vaihtoehtoja. 

–Hyvä on. Mutta saanko käydä ensin joella siistiytymässä?

–Tietysti, Leon sanoi hymyillen.

Marie kääntyi ja käveli hankalakulkuisen metsän lävitse joelle. Hän polvistui joen viereen ja katseli hetken aikaa kuvajaistaan. Ei ihme, että Leon oli katsellut häntä niin kauan. Marien hiukset sojottivat sinne tänne, hänen silmänsä olivat turvoksissa ja hän näytti muutenkin kamalalta. Marie rikkoi veden pinnan käsillään. Hän pesi kasvonsa ja valeli hiuksensa vedellä. Aurinko porotti jo kuumana taivaalla. Olisi ollut taivaallista pulahtaa kylmään veteen ja kuivattaa itsensä auringon valossa, mutta leiri oli aivan liian lähellä. Marie ei halunnut, että kukaan miehistä olisi rynnännyt joelle jos hän olisi uinut ilman rihman kiertämää. Se olisi ollut kiusallista molemmille osapuolille. Siksi Marie tähysteli ympärilleen etsien sopivaa paikkaa peseytymiselle.

Hän nousi ylös ja käveli joen vartta pitkin niin kauan, kunnes hänen eteensä tuli pieni rauhallinen poukama, jossa joen virtaus oli heikkoa. Marie pujahti nopeasti ulos mekostaan ja heitti sen läheiselle kivelle. Hän pulahti nopeasti kylmään veteen haukkoen henkeään. Mutta nopeasti hän tunsi mielihyvää ja raikkautta joka sinkoutui hänen kehonsa lävitse. Veden ihana pehmeys ja puhtaus saivat hänet hymyilemään. Marie ei huomannut ajan kulua, hän oli nauttinut omasta rauhasta eikä ollut uhrannut ajatustakaan kätkön löytämiselle tai Leonille, joka oli pyörinyt hänen mielessään liiankin usein. Mies oli jopa tunkeutunut hänen uniinsakin.

Marie nousi vedestä nopeaa ja otti likaisen mekkonsa kiveltä. Hän katseli sitä hetken aikaa ja tunsi suunnatonta vastenmielisyyttä pukeutua siihen. Mutta hänen oli pakko, sillä hänen puhtaat vaatteensa olivat teltassa, eikä hän ollut tajunnut ottaa niitä mukaan joelle. Marie puki nuhjuisen mekon nopeasti päällensä ja kuivatteli hiuksiaan hetken aikaa. Sitten hän käveli rauhallisin askelin takaisin leiriä kohti. Hän lauleli itsekseen ja poimi pari kukkaa hiuksiinsa. Mutta kun Marie pääsi takaisin kylään, hän pysähtyi nopeasti. Teltta ja kaikki tavarat olivat kadonneet, kuin myös miehet.

Vain sammunut nuotio kieli siitä, että aukiolla oli leiriydytty.

–Leon! Marie huudahti kauhuissaan, – Quin! Thomas! mutta kukaan ei vastannut.

Marie katseli hätääntyneenä maata, jossa näkyi selviä kamppailun merkkejä. Hän seurasi jälkiä, jotka menivät kylän toiseen päähän.  

Jäljet olivat selvät, puiden oksia oli katkottu tahallaan ja ruoho oli mennyt matalaksi. Mariella ei ollut hankaluuksia seurata jälkiä, jotka olivat kuin armeijan jättämät. Marie mietti kuumeisesti kuka oli vienyt miehet ja tavarat. Winters? Miehen nimi sai vilunväreet menemään Marien selkää pitkin. Hän oli vain kuullut kauheuksista, joita Wintersin miehet harjoittivat. Hän ei haluaisi koskaan jäädä heidän vangikseen. Mutta jos miehet olivat Wintersin vankeja, niin he olivat ehkä jo kuolleet. 

–Leon.., Marie mutisi ääneen.

Tytön sydän muljahti omituisesti, kun hän ajatteli Leonia kuolleena. Ei, niin ei saisi tapahtua! Marie huudahti mielessään. Hänen täytyi olla rohkea ja seurata jälkiä, ehkä miehet olivat elossa ja hän voisi pelastaa heidät.

Marie lähti juoksuun. Hän ei välittänyt siitä, että hänen jalkansa osuivat kiviin tai puiden juuriin, hän jatkoi sitkeästi eteenpäin, kuin villihevonen. Hän juoksi jälkien perässä niin kauan, että hän saapui metsän reunaan. Marie pysähtyi kuin seinään. Hän katseli vihreää nurmikukkulaa, joka nousi hänen eteensä kahdensadan metrin päässä metsän reunalta. Se oli pyöreän aukean keskellä seisova yksinäinen kukkula. Kukkulan takana näkyi iso metsä, joka tuntui jatkuvan pitkälle horisonttiin. Omituinen tunne valtasi tytön. Marie ummisti hetkeksi silmänsä ja näki isänsä tuon kukkulan päällä. He olivat istuneet siellä ja katselleet auringon viimeisiä säteitä, kun ne katosivat metsän taakse. Marien huulille nousi pieni hymynkare. Hän pystyi haistamaan isänsä tuoksun nenässään, hän pystyi kuulemaan tämän äänen korvissaan, hän jopa tunsi käden hartiallaan. 

Marie avasi silmänsä vain kohdatakseen kylmän totuuden, hän oli yksin. Hän katsoi lamaantuneena tuota kukkulaa. Hän muisti mitä sen toisella puolella oli. Mutta oliko jo liian myöhäistä?