Marie tuijotti kaikessa hiljaisuudessa kapteenia, joka nukkui sikeästi hänen vierellään. Tämä näytti levolliselta, niin rauhalliselta, ihan kuin raskas taakka olisi nostettu hänen harteiltaan pois.
Marie hymyili itsekseen, hän ei voinut vieläkään uskoa että he olivat oikeasti jutelleet kaksi päivää sitten asiat selviksi. Kaikki tuntui niin oudolta, ihan kuin unelta, joka joku päivä kuitenkin loppuisi. Mutta Marie toivoi, ettei heidän yhteinen taival päättyisi koskaan. Hän halusi tämän onnen kestävän ikuisesti, jopa heidän kuoleman jälkeen.
Marie käännähti kyljelleen, hän painautui Leonin ihoon kiinni, nostaen kätensä tämän paljaan rintakehän päälle.
Hän ei koskaan luopuisi kapteenista, ei nyt kun hän oli vihdoin saanut tämän itselleen. Ja hän tiesi, ettei Leon koskaan päästäisi Marieta menemään. Hän oli vannonut tälle rakkauttaan ja Marie tiesi miehen tarkoittaneen sanojaan. Hän oli nähnyt tämän silmistä, että mies oli ollut tosissaan.
Marie painoi suudelman Leonin poskelle, saaden miehen raottamaan hieman toista silmäänsä. Pieni hymyn poikanen nousi kapteenin huulille, kun hän näki Marien suloiset kasvot.
– Huomenta, Leon mutisi kiertäen kätensä tytön ympärille, puristaen tämän kovemmin itseään vasten.
– Huomenta, Marie vastasi silmät kirkkaina.
Hän painautui syvemmälle miehen kainaloon hymisten hiljaa tyytyväisenä. Marie ei muistanut milloin viimeksi hän oli tuntenut olonsa niin hyväksi, niin rakastetuksi. Siitä oli jo kauan, kun hän oli ollut onnellinen ja hän toivoi koko sydämensä pohjasta, että tämä onni säilyisi.
He viettivät koko päivän vain palvoen toisiaan, suudellen toistensa huulia, koskettaen toistensa kehoja. Leon olisi voinut viettää koko loppuelämänsä vain siinä pienessä mökissä Marie rinnallaan. Hän ei tarvinnut kartanoa tai rahaa, kaikki mitä hän tarvitsi, oli hänen vierellään.
Hän rakasti sitä tunnetta, kun hän heräsi aamulla Marien vierestä. Hän rakasti sitä hetkeä, kun hän sai painaa suudelman rakkaansa otsalle. Hän rakasti tyttöä niin paljon, että hän olisi tehnyt tämän vuoksi ihan mitä vain.
Leon hymyili itsekseen, kun nukkuva Marie tuhisi hiljaa hänen vierellään. Leon kietoi kätensä tiukemmin tytön alastoman kehon ympärille, pidellen tätä hellästi, mutta silti omistavasti. Hän ei koskaan luopuisi Mariesta, hän ei koskaan antaisi minkään tulla heidän rakkautensa väliin, se oli lupaus, josta Leon pitäisi kiinni kynsin ja hampain.
Seuraavana aamuna Marie ja Leon söivät aamiaista pöydän äärellä, kun he kuulivat hevosten hirnahduksia. Marie katsahti ikkunaan ja näki Wintersin, joka ratsasti mökin eteen kaksi hevosta perässään vetäen.
– Nyt meidän täytyy mennä, Marie sanoi ja pakkasi hedelmät pöydästä pieneen pussukkaan.
Leon seurasi tytön perässä pihalle. Hän tunsi hetkellistä pelkoa tajutessaan katsovansa miestä, joka oli tappanut monia viattomia ihmisiä.
Wintersin kasvojen suojuksena oli huivi, vain hänen synkät silmänsä tutkivat kapteenia mielenkiinnon vallassa. Winters ei vieläkään halunnut uskoa, että Marie oli rakastunut kapteeniin. Mutta hän halusi vain tytön olevan onnellinen, ja jos tuo mies toi hänelle onnen, niin Winters ei vahingoittaisi tätä. Siksi hän oli pitänyt Constantinin lukittuna mökkiinsä, koska hän ei halunnut satuttaa Marieta. Tytöltä oli riistetty jo hänen perheensä, hän olisi kuollut jos kapteenikin olisi viety häneltä vain koston vuoksi.
– Ottakaa nämä ja sitokaa ne silmillenne, kun olette ratsailla, Winters kehotti ja ojensi mustat huivit Marielle ja Leonille.
He kävelivät hevosten luo, joiden molempien satuloihin oli pakattu kaksi laukkua. Leon nousi vaivalloisesti ratsunsa selkään, kun taas Marie hypähti keveästi ratsaille. He sitoivat huivit silmilleen ja Winters lähti hitaasti liikkeelle, hevosten seuratessa häntä.
Leon tunsi olevansa petturi kulkiessaan murhaajan takana. Hän olisi voinut pidättää miehen ja raahata tämän oikeuden eteen, mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Mies olisi voinut kiistää kaikki, sillä kukaan ei tiennyt miltä Winters näytti. Mies pääsisi vapaaksi ja palaisi majapaikkaansa. Mutta Leon taas menettäisi Marien luottamuksen. Leon karisteli mietteet harteiltaan ja keskittyi vain kuuntelemaan hevosten kavioiden hiljaista kumahtelua, sekä metsistä kuuluvaa lintujen sirkutusta.
Aika kului nopeasti ratsun selässä. Marie ja Leon tunsivat, kun hevoset pysähtyivät kuuliaisesti paikoilleen.
– Voitte ottaa huivit pois, Winters komensi.
Marie ja Leon tekivät työtä käskettyä. Kesti hetken ennen kuin heidän silmänsä tottuivat auringonpaisteeseen. He katselivat ympärilleen ja näkivät vain metsää, mikä ei ollut mikään yllätys.
Leon hypähti varovasti hevosen selästä pois ja auttoi Marien maan pinnalle.
– Nämä ovat sitten kai jäähyväiset, Marie sanoi ja nosti katseensa Wintersiin, joka hymyili surumielisenä huivinsa takana.
– Niin kai, mies sanoi rauhallisella äänellä, mikä sai Leonin hätkähtämään.
Hän ei vieläkään pystynyt ymmärtämään Marien ja Wintersin suhdetta, joka sai hänet vieläkin tuntemaan lievää mustasukkaisuutta.
– Tuskin enää koskaan näemme, ellei polkumme kohtalon oikusta joskus kohtaa, Marie totesi surullisesti.
– Epäilen sitä suuresti, Winters sanoi alakuloisesti, – Marie, oli ilo nähdä sinut jälleen. Minä toivotan sinulle kaikkea hyvää elämässäsi ja yritä vältellä hirsipuuta.
– Samoin, Marie sanoi hymyillen.
Winters vastasi hymyyn, vaikkei sitä huvin alta näkynytkään. Sitten hän käänsi katseensa kapteeniin, hänen silmänsä kapenivat pelkiksi viivoiksi ja hän sanoi kylmällä äänellä:
– Ja te kapteeni Leon Stowe. Minä tarkkailen teitä, joten pidä hänestä hyvä huoli tai vastaat minulle häntä kohtaan tekemistäsi laiminlyönneistä.
– Minä lupaan, ettei meidän tarvitse enää koskaan kohdata, Leon sanoi varmalla äänellä.
Marie tarttui Wintersin käteen kiinni ja katsoi tätä kauan silmiin.
– Pidä itsestäsi huolta, hän kuiskasi hymyillen.
– Hyvästi ja onnea matkallenne, Winters huudahti ja heilautti kättään ilman halki.
Marie tunsi hetkellisesti haikeutta nähdessään kuinka Winters ratsasti hevosten kanssa pois. Hyvästi Roy. Marie kuiskasi mielessään ja lähti kävelemään Leonin perässä.
Matka jatkui hiljaisissa merkeissä. Marie vaistosi jonkinlaista negatiivisuutta Leonin suunnasta. Hän arveli tämän miettivän vieläkin kuka Winters oli ja mistä Marie tunsi hänet. Mutta Marie oli antanut sanansa, hän ei kertoisi tämän henkilöllisyyttä, ennen kuin hän ja Leon olisivat naimisissa.
Metsä alkoi pikku hiljaa näyttää harvemmalta. Maa ei ollut niin epätasaista, vaan se tarjosi hyvän kävelyalustan. Marie ja Leon olivat taivaltaneet koko päivän kohti kätköä. He eivät pitäneet turhia taukoja, koska he tiesivät, että Christianilla oli pitkä etumatka. Mutta Marie tunsi sydämessään, etteivät miehet olleet vielä löytäneet kätköä, ainakin Marie toivoi niin.
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
