Avain Sydämeen

38. Orpo piru

Kapteeni Leon Stowe makasi jo viidettä päivää sängyn vankina. Se oli oikeasti yhtä kidutusta sillä hän ei ollut koskaan ennen joutunut olemaan liikkumatta niin kauan kuin hän nyt oli ollut.

Leon huokaisi syvään, hän mietti kuluneita päiviä ja sitä kipua jonka hän oli tuntenut. Hänen täytyi myöntää, että hänellä oli ollut parempiakin päiviä. Leon ei ollut koskaan ennen ollut niin kipeä koko kehostaan. Hän ei ollut voinut kääntyä tuntematta viiltävää poltetta jossain lihaksessaan, hän ei ollut voinut edes nostaa vesikuppia vaan Marien oli pitänyt juottaa häntä aivan kuin pientä lasta.

Onneksi nyt kaikki oli hieman paremmin, vaikka Leon olikin väsynyt ja tuskainen, niin silti jokainen uusi päivä oli aina parempi.

Leon katseli ympärilleen ja mietti missä Marie oikein viipyi. Hän oli kuullut kuinka joku nainen oli hakenut Marien mökistä eikä tyttö ollut vieläkään palannut. Leon odotti silti kärsivällisesti. Hän tuijotti puista kattoa ja mietti kaikkea mitä heille olikaan tapahtunut. Kaikki tämä kärsimys vain tyhmän kätkön vuoksi. Raha sai pahaa aikaan, ei mitään muuta. Rikkaudet olivat tie tuhoon, se olisi tullut selväksi helpomminkin.

Leon tajusi kuinka lähellä kuolemaa he molemmat olivat olleet, kun Constantin oli halunnut tappaa Marien. Leon ei todellakaan muistanut miestä eikä tämän veljeä, vaikka hän oli kuinka yrittänyt kaivaa mielensä sopukoista jonkinlaisen muistikuvan, mutta se oli turhaa. Hän ei muistanut heitä. Se ei silti tarkoittanut sitä etteikö hän olisi ollut syyllinen Constantinin veljen kuolemaan. Leon oli todistanut monia vastaan, mutta ei koskaan valheellisesti. Hän oli kunnian mies ja hän oli aina tehnyt työnsä hyvin ilman minkäänlaista vilppiä.

Leon ei ollut kuitenkaan ottanut asioita puheeksi Marien kanssa. Häntä hieman nolotti, että hän oli itkenyt tytön edessä ja näyttänyt tälle olevansa heikko. Mutta ei Mariekaan ollut sanonut mitään rakkaudentunnustuksestaan, he molemmat olivat tietoisesti vältelleet aihetta ihan niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Mutta Leon tiesi, että heidän pitäisi puhua jossain vaiheessa. He eivät voisi vain esittää, että kaikki oli niin kuin ennen sillä nyt Leon tiesi Marien rakastavan häntä.

Hymy nousi miehen kasvoille, kun hän ajatteli sitä, että tyttö oikeasti rakasti häntä. Että tämän sydän sykki hänelle, ei kenellekään muulle aivan kuten Leonin sydän sykki vain Marielle.

Sulkeutuvan oven ääni sai Leonin hätkähtämään ja tämä kääntyi katsomaan tulijaa.

Marien suloiset kasvot tulivat näkyviin, hän oli selvästi huolestunut, sillä tytön otsassa oli pari pientä ryppyä. Hänen hiuksensa olivat hieman märät ja kiertyneet pienille kiharoille jotka laskeutuivat kauniisti tytön hartioille.

Marie käveli hitain askelin huoneeseen siirtämättä katsettaan kapteenista.

– Miten sinä voit? Marie kysyi varovasti ja istahti sängyn reunalle, mikä sai Leonin hätkähtämään.

– Ihan hyvin olosuhteisiin nähden, Leon totesi.

Marie hymyili hieman ja antoi katseensa laskeutua alemmas. Hän katseli kapteenin rintakehää, joka oli edelleen tummien mustelmien peitossa. Se sai kylmät väreet menemään Marien selkää pitkin, kun hän vain miettikin sitä tuskaa mitä mies oli kokenut hakkaamisen aikana.

– Onko sinulla kipuja? Marie kysyi ja silmäili varovasti miehen kasvoja.

– Ei, Leon valehteli ja sai Marien tuhahtamaan.

– Leon, älä valehtele minulle, Marie kuiskasi melkein kyllästyneenä ja huokaisi syvään.

Hän laski kätensä sängyn karheaa pintaa vasten, se osui vahingossa Leonin käteen saaden miehen posket punehtumaan. Hänestä tuntui oudolta, että Marie oli siinä ja, että hän oikeasti tunsi jotain voimakasta häntä kohtaan. Leon olisi tahtonut kertoa omista tunteistaan, mutta hän ei pystynyt siihen. Hänen suunsa ei muodostanut minkäänlaisia järkeviä lauseita ja hetken aikaa he molemmat olivat aivan hiljaa.