Avain Sydämeen

12. Leikinlaskua

Marie istui mökkinsä terassilla ja katseli tyyni ilme kasvoillaan kaupunkia, joka oli herännyt eloon. Lapset leikkivät keskenään, miehet kantoivat asumusten sisältä pöytiä, sekä tuolia illan juhlaa varten ja taivaallisen ruoan tuoksu täytti koko kaupungin, kun naiset ahkeroivat mökeissään.

–Minua niin hävettää vain istua tässä ja katsella kun muut ovat työn touhussa. Marie totesi ja katsoi Danielia, joka istui häntä vastapäätä, pienen pöydän toisella puolella.

–Se oli Safirin käsky. Daniel huomautti. – Eihän kuninkaalliset yleensäkään tee mitään.

–En ole kuninkaallinen. Marie mutisi ja joi kulauksen mehua, joka tuntui ihanan viileältä kurkussa.

–Täällä olet. Daniel sanoi ja hymyili maireasti. 

–Mutta sinä et ole. Marie näpäytti saaden miehen hymyn katoamaan nopeasti.

–Mitä tuo nyt tarkoitti? 

–Voisit mennä auttamaan muita. Marie selitti ja sai miehen vain kohentamaan asentoaan tuolissa.  

–Viihdyn paremmin seurassasi. Daniel sanoi ja oikoi jalkojaan.

–Vältteletkö tahallasi työntekoa? Marie kysyi kärkkäästi. 

–En, Safir pyysi huolehtimaan sinusta ja mieluummin vietän aikana sinunlaisesi kaunottaren kuin raavaiden miesten luona. Daniel sanoi ja iski silmää.

Marie tuhahti mielessään, hän ei välittänyt paljoakaan Danielin huomionosoituksista, mies katseli häntä aivan liian kauan ja antoi katseensa laskeutua aivan liian alas ollakseen säädyllinen. Marieta tuollainen alkukantaisuus ärsytti. Daniel oli jopa tuonut hänelle mekkoja, joiden kaula–aukot olivat olleet niin avaria, etteivät ne antaneet mielikuvitukselle enää minkäänlaista sijaa. 

Marie olikin itse käynyt kaupungin taitavimman ompelijan luona, joka oli ystävällisesti antanut hänelle kauniin, mutta yksinkertaisen vaaleansinisen mekon, joka komeili nyt hänen päällään.

–Juhlat alkavatkin ihan kohta. Daniel huomautti ja sai näin tytön heräämään ajatuksistaan. 

Marie katseli ympärilleen melkein huolestuneena.

–Eikö ystävieni pitäisi jo päästä pois sellistä? Marie kysyi.

Danielin kasvoille nousi hiukan ivallinen hymy, aivan kuin hän olisi tiennyt jotakin enemmän.

–Minun mielestäni he ovat jo päässeet pois. Hän sanoi hieman vaikeasti kiemurrellen tuolillaan.

Marien katse kiersi uudestaan pitkin pihamaata, mutta turhaan, heitä ei näkynyt.

–Mutta missä he ovat? Marie kysyi tuimasti.

–Safirin mökissä. Daniel mumisi.

–Miksi? Marie kysyi ja katsoi Danielia silmiin.

Mies katsoi tyttöä melkein huvittuneena.

–No, Safir halusi hiukan leikkiä heidän kustannuksellaan. 

–Millä tavalla? Marie kysyi vihaisena.

–Hän vain hiukan pelottelee miehiä. Daniel sanoi ja tarttui pöydän ylitse Marien kädestä kiinni. – Ei se ole mitään vakavaa. 

Marie riuhtaisi kätensä miehen otteesta ja lähti kiivain askelin kohti Safirin mökkiä. Daniel huusi hänen peräänsä jotain leikinlaskusta, mutta Marie ei kuunnellut. Hän tiesi, että kapteeni oli tehnyt väärin jättäessään kertomatta isästään, mutta Marielle ei olisi tullut koskaan mieleenkään pelleillä toisten kustannuksella niin kammottavalla tavalla. Hän tiesi, että miehet olivat varmasti hyvin peloissaan ja luulivat kuolevansa. Sitä kauheampaa tunnetta ei olisi olemassakaan.